Nestlen seula vuotaa taas

Joillekin yrityksille sattuu enemmän kuin toisille. Tallinkin tapauksessa kirjoitin yrityksen DNAsta. Kun lukee Nestlen viimeisiä uutisia ei voi välttyä samoista ajatuksista.

Ei kukaan usko että Nestle tarkoituksella haluaa tuhota yrityskuvaansa ja toistaa systemaattisesti virheitä. Nestle on joka tapauksessa kuuluisa kehitysmaista ja äidinmaidonkorvikkeesta jo vuosikymmenien takaa. Nestle halusi maksimoida markkinat ja markkinoi korviketta maihin, johon sitä ei olisi pitänyt myydä. Jauhe sekoitettiin epäpuhtaaseen maitoon ja seurauksena oli lapsikuolleisuuden lisääntyminen. Nestlen vastainen boikotti on yksi onnistuneimpia ja pakotti yrityksen muuttamaan toimintatapaansa.

Kuinka on mahdollista että Nestlen maitojauhe otsikoissa taas? Kiinassa melamiini-skandaali koskettaa useita yrityksiä ja Nestle on yksi näistä. Voisi ajatella että Nestlen historia nimenomaan on ollut niin kova koulu, että yrityksen prosessit on loppuunasti hiottuja eikä mitään tällaista voi enää tapahtua. Onko kyse arvoista eli taloudellisen maksimin lyhytnäköinen tavoittelu on liian pinnalla? Läpeensä osaamatonhan koko yritys ei voi olla. Vai onko yrityksen globalisaatio epäonnistunut? Ongelma sattui Kiinassa eikä Kiinaan laajentuminen ole kaikista helpoin etappi. Jos maan oikeusjärjestelmä on kehittymätön, systeemi johon ei kukaan luota, ja kansan ainoa tavoite rikastuminen, tulokkaalle voi olla hankalaa lokalisoitua markkinoilla pärjätäkseen ja samalla kuitenkin viedä globaalit laatustandardit mukanaan.

Ruokaskandaalit eivät ole ennenkuulumattomia Kiinassa. Tämä on viimeaikaisista tapahtumista laajamittaisin ja kohdistuu erityisesti lapsiin. Kun asuin Kiinassa tapahtui Nanjingissa rotanmyrkkytapaus jossa ruokaan oli sekoitettu myrkkyä. Tuolloin kyseessä oli kilpailijan ilkivalta.

Rehellistä puhetta

Näen yhteiskuntavastuussa toistaiseksi enemmän business mahdollisuuksia kuin Björn Wahlroos, mutta Nallen ajatukset ovat hyvin rehellisiä ja argumentit ovat kivenkovia. Wahlroos oli puhumassa mainontapäivän tapahtumassa ja toisti jo usein kuultuja näkemyksiään yhteiskuntavastuusta ja yrityksen moraalista.

Yksi ongelma nykyisessä trendissä, jossa kaikki väittävät ottavan vastuuta ympäristöstä ja ihmisistä lainsäädännön määräämien rajojen yli, on se että näin yritykset antavat viestin että asiat menevät oikeaan suuntaan liberaalisti. Yhteiskunnan ei ole tarvetta sekaantua lainsäädännön kautta toimintaan. Wahlroos näkee että yritys on yhden asian liike ja ainoa tavoite on tuottaa voittoa omistajilleen. Tästä olemme samaa mieltä. Mutta toistaiseksi, vielä tänäkin päivänä, on mahdollista tuottaa suurempia voittoja olemalla edellä muita kestävässä kehityksessä. On mahdollista luoda kilpailuetua panostamalla esimerkiksi ympäristöystävällisiin tuotteisiin, jos yritys osaa markkinoida toimintansa oikein. On myös mahdollista löytää uusia markkinoita, joita muuttuvat kuluttajapreferenssit ja lainsäädäntö synnyttää.

Strategic sustainability on Dexter Dunphyn mukaan vaihe jossa yritys hakee kestävästä kehityksestä kilpailuetua. Asia kuulostaa hyvin järkeenkäyvältä. Toisaalta kaikki yritykset hakevat kilpailuetua ja kestäväkehitys on tässä yksi keino muiden perinteisten mukana. Olipa yritys ympäristöorientoitunut tai ei, näin kannattaa toimia, jotta voidaan maksimoida omistajaetu. Tähän lainsäädännön ylittävään toimintaan on viimeaikoina panostettu ja se näyttää toimivan toistaiseksi. Mutta kuinka kauan?

Ostin joku päivä sitten lattiapesuainetta. Etsin vaihtoehtoa joka on ympäristöystävällinen. Se ei ollut vaikeaa. Kaikki vaihtoehdot olivat ympäristömerkittyjä, joko omia tai muiden organisaatioiden merkkaamia. Kuluttajana minun oli mahdotonta tietää mikä näistä on aidosti muita parempi. Onko kaikki muutkin tuotteet muuttumassa samalla tavalla hyviksi valinnoiksi? Onko vihreys kommoditisoitumassa? Onko jatkossa kestävän kehityksen mukaisesti mahdollista rakentaa kilpailuetua? Sulkeutuuko ympyrä ja lopulta lainsäädäntö muodostaa rajat sille mitä kannattaa tehdä täydellisessä kilpailussa jotta yrityksen kilpailukyky säilyy?

Wahlroos on selkeästi samoilla linjoilla Milton Friedmannin kanssa. Kaikki lainsäädännön yli menevä toiminta on puhdasta sosialismia. Jos "vihreän" kilpailuedun rakentaminen muuttuu mahdottomaksi, omistajaetu kärsii ja kas Milton ja Björn ovat oikeassa.

Näyttäisi siis siltä että "sustainability waveriderit" ajavat meitä illuusioon, jossa lainsäädäntöön ei kannattaisi panostaa ja asiat hoituvat itsestään. Uusliberalistinen näkemys on hyvin rehellinen. Ei kannata uskoa että yritykset ajaisivat laajempaa etua. Olen tässä selvästi aatteen kanssa samoilla linjoilla. Se missä en ole koulukunnan takana liittyy yhteiskunnan ohjauksen määrään. Kun uusliberalismi haluaa minimoida yhteiskunnan puuttumisen siihen pisteeseen saakka mikä tuottaa maksimaalisen kokonaistaloushyöhyn, katson että ohjausta tulee lisätä siihen saakka joka takaa luonnonympäristön, meidän ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet.

Oman metsän suojelusta

Olen kotoisin metsästä - tai jos ei nyt ihan umpimetsästä niin siitä metsän rajalta mistä piha ja pelto alkoi. Vanhemmilleni metsän hoito, ihmisen puuttuminen metsän kasvuun, on ollut aina luonnollinen asia. Hoitamaton metsä on ruma, hoitamattoman metsän isäntä on laiska. Metsästä on otettu puuta välillä omakotitalon rakentamista varten ja välillä se on toiminut tulonlähteenä.

On luonnollista että nykyisenä kaupunkilaisena katselen asiaa vähän eri näkökulmasta. Metsän arvo on minulle esteettinen ja esteettinen makuni on luonnollinen. Suurin arvo tulee siitä tiedosta että metsä sitoo hiilidioksidia enkä halua tukea tuon hiilidioksin päästämistä uudelleen kiertoon. Monimuotoisessa metsässä viihtyy laaja kirjo eläinlajeja, mielellään näen ne siellä. On hyvin todennäköistä että jossain vaiheessa olen kaupunkilainen metsänomistaja. Ja yhtä todennöistä on että peritty talousmetsä muuttuu vuosi vuodelta vähemmän talousmetsän näköiseksi. Minun päätökseeni ei Brunila, MTK tai tempoileva veropoliikka vaikuta.

Tuskinpa vanha talousmetsäni tuolloin kelpaa yksityiseksi suojelualueeksi, mutta tiedoksi muille metsänomistajille, avohakkuu ei ole ainoa tapa saada metsästä tuloa. Yksi mahdollisuus on perustaa yksityinen suojelualue. Valtio maksaa tuolloin puustosta niin että laskennallisesta arvoasta vähennetään 20%. Tämä vastaa kutakuinkin summaa jonka metsänomistaja olisi saanut ennen tämän kesän veronalennusta metsän myynnnistä. Metsäpolitiikka voi kuulostaa hiukan ristiriitaiselta, koska yritetäänhän nyt kaikki mahdolliset metsänomistajat saada liikeelle myymään halvalla puuta metsäteollisuuden tarpeisiin. Valtion määrärahat suojeluun ovat hyvin rajoitetut, 5 miljoonaa euroa vuodessa. Eli tämä ei metsäteollisuutta kaada. Pikemminkin osoitus että strategia ei ole täysin yksisilmäinen.

Siis jos omistat metsää, joka on rakennepiirteiltään ja lajistoltaan monipuolisista lehtoa, kangasmetsää eteläsuomesta ja haluat nauttia metsästä tulevaisuudessakin ilman laskennallista taloudellista menetystä, ota yhteys paikalliseen ympäristökeskuskseen ja tarkista on suojelu metsäsi osalta mahdollinen.