Satu Lähteenoja esitti hyvin konkreettisilla esimerkeillä tavaran painoarvoa laskelmissa, jos yritämme hakea maapallon kantokyvyn rajoissa pysyvää kulutusta. Olin hieman yllättynyt luvuista. Kun teimme Envimat-tietoihin pohjautuvaa tutkimusta verraten erilaisia kapunkirakenteita ilmeni, että esim. pääkaupunkiseudulla asuvan kokonaispäästöistä (10 885 GWP(kg/a)), ruoan, asumisen, terveydenhuollon ja liikenteen ulkopuoliset erät olivat kuitenkin 23%. Tämä on linjassa muiden tutkimuksien kanssa. Karkeasti voidaan jakaa kuluttajien päästöt neljään suhteellisen samansuuruiseen lohkoon: asuminen, ruoka, liikkuminen ja muu kulutus. Sillä mitä ostamme palkka tai pääomatuloillamme on merkitystä eikä palvelut paljon pelasta.
Keskustelusta saattoi jäädä kuitenkin palvelujen ylistämisen jälkimaku. Raimo Lovio muistuttikin lopuksi kuinka palvelut eivät ole pelkästään palveluja vaan niihin liittyy myös materiaalinen ulottuvuus. Harva palvelu on täysin virtuaalinen tai materiaalivapaa.
Keskutelussa ei tullut esille palveluiden ns. tuplakulutus (parallel consumption) vaikutus. Kun ostamme palveluna jotain, esim. käymme syömässä ravintolassa, sen sijaan että kokkaisimme kotona, me teorian tasolla voimme palveluistaa oman keittiön ja ruoanlaiton. Näin ei kuitenkaan käy. Keittö on ja pysyy, omistamme kaikki tarvittavat laitteet ja astiat ja tämän päälle käymme ravintolassa syömässä. Vaikka palvelu itsessään olisi suhteellisen tehokkaasti toteutettu, se ei aina vähennä henkilökohtaisen tavaran tarvetta. Tässä esimerkissä palvelu todennäköisesti tarkoittaa myös sitä että ravintolaan liikutaan välineellä, joka polttaa fossiilista polttoainetta.
Ratkaisuna tarjottiin myös kulutuksen keskittämistä laadukkaisiin tavaroihin. Se toki tuo paljon hyötyjä, mutta rahan sitomisen näkökulmasta on tuskin kuitenkaan ratkaisu. Esimerkkinä oli sijoittaminen taiteeseen, jolloin kuluttajan mahdollisuudet heikkenevät ostaa "huonompia" vaihtoehtoja (etelänmatkoja). Valitettavasti tämäkään ei ole aukoton ajatus. Ostaessani Picasson, taulun myyjä rikastuu ja raha kiertää hänen kulutuspäätöksien kautta taas uuteen toimintaan. Tässä itse asiassa alkaa paljastua rahan määrän rooli kansantaloudessa ja miten rahan määrää lisäämällä keskuspankit ruokkivat talouden kasvua, jota ei olla onnistuttu irtikytkemään materian kasvusta (vrt degrowth-keskustelu ja decoupling).
Mitä itse elokuvaan tulee, minä pidin kovasti. Hieno ajatuksia herättävä idea ja elokuvassa on joitakin kekseliäästi toteutettuja ratkaisuja. Mummi puhui viisaita ja sukulaispojan kyselyt olivat komiikkaa parhaimmillaan. Pidin erityisesti ratkaisusta pitää tyttöystävän kasvot piilossa suhteen alussa, kunnes… Elokuvassa rikkoutuneen jääkaapin myötä esille tulleeseen tavaran korjaamisen problematiikkaan olisi yhteiskunnassamme syytä kiinnittää huomiota.
Tavarattomuus toimi aika hyvin päähekilön päättämien reunaehtojen puitteissa, mutta jotkut tavarat ovat niin näkymättömiä, että jäävät huomaamatta. Kun ruokakassi siirtyy talouteen, sen mukana tulee muovipussi ja pakkaukset. Tavaroita nekin. Toisaalta tämä jäte on käyttökelpoista tavaraa. Oma tavarastaluopumisharjoitukseni oli 10 kuukauden maailmanympärysmatka, jolloin mukana oli vain sen verran tavaraa, minkä jaksaa rinkassa kantaa. Muistan miten pakkauksesta löytynyt "kertakäyttöinen" muovinen kiwiveitsilusikkayhdistelmä kulki puolimaailmaa ympäri Uudesta-Seelannista Suomeen saakka. Kertakäyttöaterin, joka on jätettä, mutta niin käyttökelpoista. No onneksi elokuvassa ei laskettu ruokapakkauksia tavaroiksi. Siinä tapauksessa Petri olisi edelleen alasti.
Tekstit
